Suomalainen rasismikeskustelu

Tuntuu, että suomalaisessa rasismikeskustelussa oltaisiin taas jotenkin älyvapaan kapeakatseisia ja lyhytnäköisiä. Tällä hetkellä näyttää vielä siltä, että suuri, vihainen ja triggeröitynyt joukko haluaa ensisijaisesti cancelloida yhden ihmisen tai puolueen, ja ikään kuin lakaista ongelma maton alle, pois silmistä.

Olen kuitenkin aistivinani, että julkiseen keskusteluun tulee vivahteita, joissa rasismin tunnustetaan olevan yhteiskunnan rakenteiden ilmiö. Saan hiljaisia signaaleja siitä, että keskustelu voisi olla laajentumassa. Nyt puhutaan jo traumoista ja peloista syrjinnän takana. Jopa sukupolvesta toiseen kulkevat traumat on mainittu. Vielä on matkaa suurempiin oivalluksiin. Jospa sinne asti päästäisiin.

Olipa Purra-kohun aloittajilla mikä motiivi tahansa, minusta on hieno juttu, että rasismista viimein puhutaan. Itse kuitenkin toivoisin, että puhuttaisiin syrjintä-nimisestä laajemmasta ilmiöstä, jossa rasismi on yksi osa. Näkemykseni mukaan joka ikisessä ihmisessä on joitain ihmisryhmiä syrjiviä ajatuksia, toisissa enemmän toisissa vähemmän. Skaala voi kulkea tuskin havaittavissa olevasta alitajuntaisesta käyttäytymismallista tietoiseen sadistiseen kansanmurhaan asti. Harvassa ovat täysin syrjintäajattelusta vapaat yksilöt, jos heitä on ollenkaan. Niin kauan kuin on tunnistettavissa olevia erilaisia ihmisryhmiä, niin kauan on jonkinlaatuista syrjintääkin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö meidän kannattaisi työskennellä syrjinnän vähentämiseksi. Totta kai kannattaa. Mutta tehokasta ei ole yksilöiden cancellointi joidenkin ihmisryhmien marttyyreiksi. Mielestäni se saattaa jopa lisätä bensaa liekkeihin.

Mitä suurempi joukko saadaan tunnustamaan syrjivät piirteet itsessään ja tekemään sisäistä työtä, jolla vahvistetaan tasavertaisuutta, uteliaisuutta, luottamusta, monimuotoisen kulttuurin arvostamista ynnä muuta sellaista, jonka voi ajatella vastavoimaksi syrjinnälle, sitä vaikuttavammin pääsemme eteenpäin. Jotkut johtavat joukkoa, toiset tulevat perässä. Aaltoliikkeen lakien mukaan voimakkain värähtelylähde dominoi, eli on meillä hurjasti viboja ja ripple effectejä lähetettävänä ennen kuin yhteiskunnan kelkka alkaa kääntyä. Mutta ehkä tässäkin pätee se kuuluisa 100:nnen apinan efekti: mitä useampi onnistuu voimistamaan syrjinnälle vastakkaisia voimia itsessään, sitä nopeammin kriittinen massa tulee kasaan ja sen jälkeen kollektiivisen syrjintäenergian syrjäyttäminen tulee olemaan huimasti vähemmän vaivalloista.

Pian tullaan kysymykseen, miten saadaan ihmiset hoksaamaan syrjivät piirteet itsessään ja niiden yhteys yhteiskunnassa manifestoituviin syrjiviin piirteisiin. Neuvominen, paasaus tai moralisointi eivät monia auta. Jotenkin pitäisi saada lisättyä ihmisille positiivisia kokemuksia monikulttuurisuudesta ja monimuotoisuudesta. Ja toisaalta antaa kokemus, ettei ihmisiä kannata ajatella stereotyyppisinä ryhminä, vaan yksilöinä.

Mutta kuinka käytännössä? Ehkä se parhaiten toimii oman esimerkin kautta: on vain ajateltava ja toimittava niin, etten syrji. Yritän tunnistaa itsessäni syrjiviä toimintamalleja ja sitten päästä niistä eroon. Eräänlaista siedätyshoitoa itselle, hakemalla positiivisia kokemuksia monimuotoisuudesta. Rehellinen on silti oltava itseä kohtaan: ei pidä alentua ulkokultaisuuteen tai hyvesignalointiin. Aidot teot puhuvat puolestaan ja vaikuttavat muihin omassa toimintaympäristössäni.